Surua

Mulla on tosi ikävää kerrottavaa.

Mä oon jo parin päivän ajan kiinnittäny huomiota siihen, että Hopsu on ollu jotenkin väsyneempi. Se ei oo kauheesti innostunu mistään, mutta en oo tajunnu sen olevan merkki mistään kerta Hopsu vaan välillä on sellanen.

No tänään n. neljältä yöllä heräsin tosi kovaan kolahdukseen. Se on toisaaltaan outoa, koska mä en yleensä herää helposti mihinkään ääniin. No heräsin kuitenkin ja niin heräsi mun äitinikin. Pari sekunttia odotin sängyllä, koska Hopsu nukkuu yleensä meidän toisessa eteisessä jossa on sellanen lasiovi. Joskus, kun Hopsu nukkuu sitä vasten ja se muuttaa asentoa kolahtaa se ovi kovaa.

No sillon neljältä sen kolahduksen jälkeen kuulu, kun Hopsu yritti vetää henkeä ja ihan kuin se ei olisi sitä saannut. Sillon nousin sängystä ja äitikin oli jo Hopsun luona.

Näky oli järkyttävä. Ihan oikeesti en tienny mitä meidän olisi pitäny tehdä. Jotenkin pelkäsin, että tää oli tässä eikä Hopsu selviä siitä.

Hopsu makasi kyljellään ja ensin huomasin sen, että ihan kuin sen maha olisi ollu turvonnu. Samantien tuli mieleen joku suolitukos tai mahalaukun kiertymä. Sitten tajusin, että Hopsu piti toista takajalkaa ilmassa ja se oli oudossa asennossa.

Se tuijotti meitä ihan kuin ei olisi tajunnu ketä me ollaan. Yritettiin puhua sille rauhallisesti ja silitettiin sitä. Sitten huomasin, että sen toinen poski ja sen karvat oli ihan syljessä. Vaahdossa. Sitten mulle tuli mieleen, että voisiko se olla joku epilepsiakohtauksen tyylinen. Seuraavaksi huomasin, että Hopsu oli pissannu lattialle mitä se ei siis ikinä tee.

Äiti hoki mulle, että mun pitää itse pysyä rauhallisena. Miten helvetissä mä voin olla rauhallinen, kun luulen mun rakkaan koiran kuolevan mun silmien alle. Kyllä voin sanoa, että itkin, itkin ja itkin. Pelkäsin, että tää on viimenen hetki kun nään Hopsun elossa. Yritin halata ja silittää sitä ja kertoa miten tärkee se on mulle.

Samalla äiti mietti mitä me tehdään ja mikä Hopsulla voisi olla. Huomattiin myös ettei Hopsun maha oikeasti ollu turvonnu vaan se pelkästään vaikutti siltä.

Ei menny kauaa, kun Hopsu nousi istumaan. Se oli silti ihan poissaoleva ja haisteli ilmaa ihan hirveesti. En saanu siihen kunnolla kontaktia ja lopulta se lähti vaeltamaan ympäri alakertaa samalla jatkuvasti haistellen ilmaa niikun se ei olisi tiennyt missä on...

Sitä sekavuutta kesti n. 30min ja lopulta Hopsu asettu meidän viereen matolle makaamaan. Tota kohtauksen jälkeistä sekavuutta/levottomuutta kutsutaan kuulemma jälkitilaksi. Hopsu makoili siinä hetken jonka jälkeen se seuras mua keittiöön. Annoin sille pienen palan juustoa jonka se otti ihan normaalisti. Pikkuhiljaa Hopsu oli ihan normaali. Se kerjäsi ruokaa, makoili rennosti ja mun päästäessä Hokun mun huoneesta ryntäsi Hopsu heti katsomaan Hokua jonka jälkeen juosten takaisin pöydän ääreen kerjäämään. Se hiukan yritti riehuakkin Hokun kanssa ja jotain molemmat haukku, mutta ei annettu niiden riehua. Kuitenkin se oli taas ihan normaali.

Nyt Hopsu on ollu jo monta tuntia oma itsensä. Soitettiin eläinlääkärille, joka sano meidän voivan varata aika verikokeille ja muihin tutkimuksiin. Tai sitten katsotaan ja odotetaan tuleeko toista kohtausta koskaan ja jos tulee niin miten pitkän ajan päästä. Kyllä me luultavammin ainakin verikokeet käydään ottamassa ja muuten koira tutkituttamassa.

Mulla on jotenkin sellanen olo, että tää ei voisi olla totta. Vielä eilen mulla oli terve koira, joka riehu ulkona Hokun kanssa, jonka kanssa käytiin lenkeillä, se söi normaalisti ja oli kuin kaikki terveet koirat. Nyt mulla vaikuttaa olevan vakavasti sairas koira. Pelottaa kävellä, katsoa telkkaria, kuunnella musiikkia ja silittää sitä paljoa, koska pelkään aiheuttavani jotain.

En vaan voi uskoa. Tuntuu pahalta katsoa Hopsua kerta se on samanlainen kuin ennen. Oma iloinen itsensä. Silti tietää, että viimeöinen painajainen voi toistua koska tahansa. Vaikka minuutin päästä, illalla, yöllä, kuukauden päästä, vuoden päästä tai ei enään koskaan.

En ikinä olisi uskonu, että mun kohdalle osuu tällästä. Eihän sitä varmaan voikkaan ennen, kun niin oikeesti käy.. Keeshondilla on rotuna hieman isompi riski saada epilepsia, mutta en olisi uskonut tätä omalle kohdalle.

Mulla ei ole mitään kokemusta mistään epilepsiasta joten eläinlääkäri kerto mulle sitten puhelimessa ihan perustietoakin... Korosti sitä, että epilepsia ei tarkoita automaattisesti koiralle kuolemantuomiota vaan monet pystyy elämään lääkityksellä aivan pitkän hyvän elämän ja kuolevat vanhana aivan muuhun kuin epilepsiaan. Tietenkin vakaviakin tapauksia on, mutta nyt pitää vaan toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Sano, että epileptikkokoiran kanssa pitää elää mahdollisimman stressitöntä ja rutiininomaista arkea. Siihen loppu meidän näyttelyt ja mätsärit. Aivan varmasti Hopsu stressaa näyttelyissä - onhan se pelänny ennen tuomariakin. (Just sunnuntaina iloitsin miten hyvin Hopsu käyttäyty tuomarin tutkiessa ja sanoin, että nyt on hyvä mennä kesällä näyttelyihin...) En ota riskiä, että niiden tuoma stressi laukaisee tai pahentaa Hopsun tilaa. Luonnetesti voidaan unohtaa. En ota senkään kanssa riskiä. Mitkään harrastukset ei ole niin tarpeellisia, että ottaisin mitään riskiä Hopsun terveyden takia. Nyt mennään vaan sillä, että Hopsu saa touhuta vapaana ja lenkkeillään pelkästään. Ei tietenkään liikuntaa pois jätetä... Mietin mikä on Hopsulle vähänkään stressaavaa. Uskalletaanko me tavata koirakavereita, nähdä lenkeillä koiria, käydä kylässä sukulaisten luona koira mukana... Päässä pyörii tuhansia kysymyksiä. Toistuuko kohtaus ensi yönä? Jos kyllä niin millaisena? Pahempana?

En pystynyt menemään kouluun. Jäin koirien kanssa kotiin jos Hopsu saakin uuden kohtauksen joten halusin olla täällä.

Eläinlääkäri kehotti koirien jäädessä yksin jättämään ne eri tilaan jos Hopsu saa sillon kohtauksen. Kuulemma koirat ei ymmärrä toisen kohtausta ja saattavat jopa käyttäytyä aggressiivisesti jota en kyllä Hokusta usko. Myös Hopsu saattaa olla kohtauksen aikana aggressiivinen tajuamatta sitä edes itse joten koirat täytyy pitää erossa.

Tuntuu vaan niin epäreilulta. Miksi juuri Hopsu. Koirien sairaudet on yleisiä ja mä tiedän sen, mutta silti tuntuu ihan kamalalta, kun jotain tällästä sattuu omalle koiralle.

Kasvattajalle pitäisi varmaan ilmottaa, koska tää sairaus on kuulemma usein perinnöllistä keeshondeilla. Ja ei en nyt todellakaan tahdo syyllistää Hopsun kasvattajaa mistään. Meillä oli vaan ihan pirun huono tuuri. En vaan ole ollut Hopsun kasvattajan kanssa yli vuoteen tekemisissä. Pentuna hän kuulumisia kyseli ja niitä lähetinkin, mutta sen jälkeen sieltä ei ole mitään kuulunut. Tuntuu kamalalta ottaa pitkästä aikaa yhteyttä tälläisen asian merkeissä.

Tuntuu vaan ihan pirun pahalta. Oppiiko tälläisen asian kanssa koskaan elämään? Tämä kohtaus oli todella lyhyt - vain n. minuutin. Mitä sitten jos joskus kohtaukset pahenevat kerta tämäkin tuntu ihan hirveeltä. Tällä hetkellä tuntuu vaan niin kamalalta. :'(

Hokukin täytti eilen 8kk. Kirjoitin pitkää tekstiä, joka jäi eilen hieman kesken. En kuitenkaan nyt jaksa sitä jatkaa. Ehkä illalla - ehkä. Onnea Hokun sisaruksillekkin.