Iso ikävä

Aina välillä tämä lopullisuus iskee vasten kasvoja. Aina välillä tämä ikävä oikeasti satuttaa. Pysähtyy miettimään, että en ihan oikeasti enään ikinä pysty silittämään pientä Hopsuani.

Muistan koko koiran sentti sentiltä läpi. Muistan miltä se tuntui mistäkin kohdasta. Muistan millaista sen turkki oli missäkin kohdassa. Haluaisin vaan vielä koskea sen ihanaa turkkia.

Kiharaa hännän alta, pumpulimaista kauluksesta, karheampaa selästä, lyhyempää reisistä, niin silkkistä ja pehmeää vatsan alta. Lyhyttä otsalta jossa oli pieniä hopeavalkoisia karvoja, jotka irtoilivat aina. Kirsussa pieni tummempi jälki siitä, kun kasvattajalla Hopsu tunki itsensä portin väliin ja sen kirsuun tuli pieni jälki. Aina menossa mukana.

Muistan jokaisen kynnen, jokaisen anturan... Muistan miltä jokainen antura tuntui. Joku oli toista karheampi. Kaksi harmaata tuntokarvaa. Ihanan silkkiset korvakarvat. Muistan koirasta jokaisen sentin. Niin ainutlaatuinen.

" Sun pitää unohtaa. " Kerran mietin yhden ihmisen kanssa Hopsua. Tuossa vastaus. Miksi mun pitää unohtaa? En edes halua unohtaa. En halua ikinä unohtaa. Minä haluan pysähtyä välillä muistelemaan pientä koiraani läpi sentti sentiltä. Haluan pysähtyä miettimään sen ihanaa turkin tuoksua. Haluan pysähtyä miettimään sen luonnetta, sitä mitä se oli.

Kukaan ei voi viedä minulta pois muistoja. Pidän niistä kiinni viimeiseen asti. Minä vain haluan muistaa.

Minua satuttaa se, että minun pitäisi korvata Hopsu jollakin. Lähettäessäni Hopsun kasvattajalle viestin vastasi hän, että hänellä on kotia etsimässä 2 vuotias kessu jonka voin ottaa Hopsun tilalle jos tahdon. Tuntuu loukkaavalta, että joku yrittää korvata Hopsua. Mikään koira ei ikinä korvaa toista. Jokainen on oma rakas yksilönsä ja tuntuu kamalalta ajatella ottavansa menetetyn tilalle toinen. Joku saattaa ajatella, että Niilo tuli Hopsuksi Hopsun paikalle. Jotenkin korvaamaan Hopsua. Ei, ei se tullut. Niilo tuli meille Niiloksi. Omaksi rakkaaksi yksilökseen.

Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.

Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
...kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua, etkä enää löydä
ja tunnet surun hiipivän sydämeesi, ole hiljaa.

Sulje silmäsi.

Hengitä.

Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.

En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.

-Nicholas Evans-